Jokunen vuosi sitten lukiolainen kertoi, että ei oikein
innosta, kun ei voi kuitenkaan tulevaisuudessa tehdä sitä, mitä haluaa. Ei hän
osannut kertoa, mitä hän haluaa, mutta pakko oli tehdä sitä, mitä ei halua. Ei innostanut mikään. Pakko oli.
Höpönlöpön.
Maanantaina tein kyselyn viidelle ysiluokkalaiselle. Kysyin
heiltä, mitä he inhoavat tehdä. Vastaus oli selkeä:
- kaikkea, mihin pakotetaan,
- sitä, jos joku komentaa tekemään sitä, mitä inhoaa ja
- sitä, että joku muka tietää minua paremmin, mitä minä haluan.
Ymmärrän täysin. He inhoavat samoja asioita kuin
minäkin. Minulla oli joskus luokkakaveri, joka
tiesi kotiasiani paremmin kuin minä itse.
Pakkoon jumiutuminen liittyy pelkoon. Vaikka ihminen kaipaa
kehitystä, muutos pelottaa. Muutoksenpelko saa ihmisen junnaamaan
paikallaan ja tekemään asiat
s i t e n k
u i n o n a i n a
e n n e n k i n t e h t y tai ainakin uskomaan, että niin on hyvä tehdä.
Vähän niin kuin Mielensäpahoittaja.
Vähän niin kuin Mielensäpahoittaja.
Minun on ollut tärkeä tietää, että saan tehdä, jos haluan. Ehkä sen joku on minulle sanonut, ehkä olen sen ihan itse ajatellut. Elämän mukulakivikatukohdissa palauttelen tuon lauseen aina mieleeni, jotta muistan tehdä sitä, mistä saan iloa.
*****************************
Saa tehdä, jos haluaa! -toteamus muuttuu erityisen mielenkiintoiseksi silloin, kun se on firman asenne ja silloin, kun firma tekee sitä, mitä sen työntekijät oikeasti haluavat tehdä. Saara Aallon asenteella firma yltää missä tahansa kisoissa kahden parhaan joukkoon. Ysiluokkalaisen oivallusta pitää vaalia. Hän saa tulevaisuuden yrityksensä kukoistamaan. Siihen on aikaa vajaa kymmenen vuotta!
Onko pakko, jos ei tahdo? ei ole mikään ongelma. Ongelma
on se, jos ei tee, vaikka saisi tehdä.
Justiinsa! Pitää antaa mahdollisuus tehdä! Ja hyväksyä toisenlaiset tavat tehdä! Tää on niiiiiiiin vaikeeta niiiiiiiin monelle aikuiselle ainakin.... Ja kuitenkin niin oleellinen perusasia. Siellä missä osataan luoda ja antaa tilaa tekemisen meiningille, ollaan hyvällä mallilla... voittajien joukossa, kuten sanoit, mutta miten me (jotka emme ihan osaa) voitais oppia opettajina, esimiehinä, kolleegoina, yhdistysaktiiveina olemaan niitä tekemisen mahdollistajia... eikä esteitä? 🤔
VastaaPoistaNo tunnetustihan mun ratkaisu olisi se, että kuunnellaan enemmän kuin puhutaan; kysytään enemmän neuvoa kuin annetaan ohjeita. Onko helppoa? No ei. Skarppina pitää olla joka ikinen sekunti.
Poista