maanantai 4. joulukuuta 2017

Vastaiskuja - miSaIGN-sauna



Vuosi sitten kesällä nokikolari soitteli ovikelloa ja kun päästin hänet sisälle, ensimmäinen lause kuului: "Onko tämä sitä opettajan parasta aikaa?" Vastasin epäröimättä: "No on!"

Eipä siinä mitään, kyllä talvellakin on hyvä olla, mutta kesällä ehtii valoisaan aikaan tehdä sellaista, minkä tuloksista voi talvi-iltoina nauttia. Mistä on kyse? No saunan rakentamisesta. Räjähtämispisteeseen päässeestä vanhasta piharakennuksen päätysaunasta tuli talvi-iltojen kohokohta. Se vaati vähän kesäpuuhastelua.

Lähtökohdat olivat selvät: 1) lattia pitää valaa, 2) laho hirsi pitää poistaa ja 3) ainoa oikea kiukaan merkki on Misa.

Työvaiheiden suunnittelua ei ollut muuta kuin se, että lattian valu pitää tehdä ennen Pori Jazzeille lähtöä, sen jälkeen voi jatkaa hirsien parissa. Työnjako oli sellainen, että lattian valua lukuun ottamatta tein kaiken itse. miSaIGN!

Tämä teksti kertoo siitä, miksi prosessi on tärkeämpi kuin lopputuote ja miksi lopputuote onnistuu, kun sen saa toteuttaa rauhallisesti ja luovasti. Tuotesijoittelu on ilmiselvää. Meillä ollaan merkkiuskollisia saunan kiukaille. Muusta kuin Misan kiukaasta ei keskustella. Piste. Kiukaan merkki on vähän kuin sinappi, sitä ei voi vaihtaa.

Piharakennuksen päätysauna oli monta vuotta kylmillään. Lattia oli halkeillut, ovi ei mennyt kiinni ja panelikerroksia oli useampi niin seinässä kuin katossa. Purkuhommat olivat ensin.

Sitten tuli neljäs saunantekoperiaate: Mitään, mitä ei ole pakko ostaa, en osta.  Puutatavaraa on varastossa jäljellä edellisista projekteista niin paljon, että eiköhän nyt saunavärkit löydy. Ei haittaa, vaikka paneli ei niin yhdenmukaista olisikaan. Ei haittaa, vaikka lattialautaa on seinässäkin.


Minulle luovuus on sitä, että saa tehdä juttuja siten kuin ei ole ennen tehty. Jos jokin ei onnistu, puu on sen verran armollinen materiaali, että sen voi purkaa pois ja kohteen tehdä uudestaan. -  Vähän niin kuin tekstikin. Sanamuotoja voi aina hioa.




Iso osa projektista eteni siten, että kävelin saunan ja varaston väliä edestakaisin. Katselin puupinoja ja lautakasoja, varastossa "tulevaisuuden tarvetta varten" säilyttämiäni pieniä osasia, kuten esimerkiksi vanhan venäläisen pianon koskettimia ja 102-vuotiaaksi eläneen mummuni aterinjäämistöä. Mitä niistä tekisin? Miten ne hyödyntäisin? Sitten muistui mieleeni, että pitäähän muusikoiden päästä lauteille muulloinkin kuin keikalla.










Mummun lusikat saavat saunailtoina pyyhkeitä.









Saunan oviaukko sai odottaa pitkään. Olin varma, että jostain ovi putkahtaa esiin, kun jaksan odottaa. Kysyin kollegaltani hänen kesämökillään, olisiko hänellä varastossa aitassa yhtään ylimääräistä ovea. Tarvitsisin saunan oven. Samalla reissulla vein hänelle savusaunaan kuumavesisäiliön. Minulla vanha kiuas oli tullut tiensä päähän ja uusi Misan kiuas oli jo tilattu. Kollega oli kaivannut vesisäiliötä jo edelliskesästä lähtien.Teimme vaihtokaupat: minulle ovi, hänelle vesisäiliö.

Karmit vain piti rakentaa. Siksi pidänkin ovesta niin paljon. Sain rakenneltua karmeista mittojen mukaiset, vaikka mikään kulma ei ole saunassa 90 astetta. Saranat ostin. Misan kiuaspaketin mukana tulleen patalapun laitoin ovenkahvaan. En mitenkään raaskinut ottaa pois valurautaista kahvaa.






















Aluksi luulin, että projekti valmistuu parissa viikossa. Luulisi minun jo oppineen 15-vuotiaana, että viiden minuutin moponrassaus kestää vähintään kaksi tuntia. Parin viikon saunaprojekti on samalla aikajänteellä ainakin kaksi kuukautta.




 




Keskeytykset ovat hyvästä. Kesälomareissulta Espanjasta löytyi ne tilpehöörit, joita miljoonalaatikoistani ei löytynyt.












Lauteisiin varaston puut eivät enää riittäneet. Ostin paketin laudekuusta. Haapa olisi tietenkin ollut hienoa, mutta periaatteeseen 4 kuului, että mahdollisimman halvalla on päästävä. Lauteista tuli "perinteiset lauteet". Ihan tahallani tein yhden lauteen, koska inhosin sitä, miten ihmiset sanoivat "ala- ja ylälaude". Miksi ei voisi olla laude ja sen päällä jotain, jonka päällä istua? Tietenkin voi olla - vaikka valtaistuin, jos sellaisen haluaa. Minä halusin. Laudekuusta jäi jäljelle juuri sopiva määrä. 😊




Kun itse tekee, saa juuri sellaista kuin haluaa.

Menikö mikään pieleen? Meni, monikin asia. Yksi vanha ikean pöytä on nyt kaatiksella. Moni puunkappale päätyi polttopuuksi. Betonilla on ihmeellisiä valkoisia supi saunasuoja -läiskiä. Jakkaran jalka on vino. Lista on loputon, mutta kuten kotona niin monessa muussakin asiassa: silmä tottuu kahdessa viikossa. En ole perfektionisti. Prosessi on koko projektin helmi.



lauantai 25. marraskuuta 2017

Miten kysyt, missä vaiheessa väitöskirja on?



On se niin hienoa, kun saa nähdä, miten vuosien työ saa arvoisensa päätöksen! Tänään kasvatustieteen maisterista, Snellman-korkeakoulun rehtorista, Markku Niinivirrasta, tuli kasvatustieteen tohtori. Vastaväittäjä Jarmo Toiskallio esitti mainioita kysymyksiä, joihin Niinivirta alkulektiossaan osittain vastasikin. Kustos, Veli-Matti Värri, huvittui yhtä lailla yleisön kanssa, kun Toiskallio luonnehti Niinivirran ajattelua ateenalais-jollaslaiseksi. Vieressä istuja pyyhki silmäkulmaansa, sen verran ylpeitä olemme kollegastamme. 

Monet kysymykset jäivät avoimeksi, kuten kuuluukin, mutta monet käsitteet saivat selvennystä, ja ymmärrys opettajuuteen kasvamisen poluista kasvoi.

Väitöstutkimusta tehneenä tiedän, minkälaista rallirataa tutkija kulkee. Kuvitelma siitä, että olisi olemassa jokin aloituspiste ja selkeä päätepiste tiettynä aikana kariutuu moneen otteeseen. Ensinnäkin tutkimuksenteko junnaa toisinaan puhtaasti rahan vuoksi, toiseksi se junnaa sen vuoksi, että ajatukset junnaavat. Kolmanneksi, koska vajaa nelikymppisellä ei ole reilun kaksikymppisen energiaa, väitöskirjaan ei tartuta illalla töiden jälkeen tuosta noin vain. Asiaan orientoitumiseen menee vähintään kaksi päivää. Viikonloppukaan ei riitä. Onneksi opettajan ”lomat” ovat kirjoittamista varten. 

Lataa väitöskirja itsellesi täältä
Jos voisin valita, olisin täysipäiväinen tutkija, kirjoittaja ja sisällöntuottaja. Sen verran hienoa on ajatella ja kirjoittaa.

Niinivirran väitös on paitsi kunnianosoitus Snellman-korkeakoulun perustajan, Reijo Wileniuksen, työlle, niin se on myös kunnianosoitus Snellman-korkeakoululle. Tuntuu, että Niinivirran tutkimus on sekä korkeakoulun henkisen historian yhteenveto että tulevaisuuden suunta. Väitöskirja on sekä ajankohtainen että ajaton. Fronesis-käsite on elänyt filosofian sanastossa jo antiikin ajoista lähtien. Edelleen löytyy sanottavaa.

Aika moneen kertaan olen aloittanut Niinivirran kanssa keskustelun Snellman-korkeakoulussa sanomalla: ”Saako kysyä?” Joskus vastaus on ollut sama kuin itsellänikin vastaavaan kysymykseen: ”Parempi, kun et kysy.” Sitten on kuitenkin päivitetty tilanne. Usein myös päivitelty. 

Väitöskirjaprosessi on tutkijalle äärimmäisen henkilökohtainen asia, vaikka tuotos on täysin julkinen. Omia ajatuksiaan voi epäillä siihen asti, kunnes joku toinen sanoo, miten hienoja ne ovat. Niinivirralla on ollut hyvät ohjaajat ja tukijat.

Väitöskirjan hyväksytyksi tuleminen on tunnustuksen saamista omasta ajattelusta. Kaikki kaipaavat tunnustusta. Sen avulla jaksaa mennä eteenpäin, vaikka vetäisikin radalla välillä reunavalleja hipoen.

Väitöstilaisuus on onnellinen päätös, ja tunnustan, että jännitin ihan hirvittävästi. Alkulektion jälkeen tiesin, että nyt on kyse niin hienosta työstä, että reunavallit saavat rauhassa  pysyä paikoillaan. Tilaisuuden päätyttyä jätin kysymättä, mitä tämän jälkeen. Silloin, kun itse olen saanut hyvän kirjan luettua, fiilistelen tunnelmassa jonkin aikaa, sitten tartun uuteen. Tutkija saakoon nyt lepohetkensä. Jään odottamaan karonkkaa, se on luvassa joskus myöhemmin. Hienoa työtä, Markku!
   

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Voiko juhannuksen digitalisoida?



Otsikon kysymys ei ole oppilailta, vaan ihan itseltäni.

Steinerkasvatus-lehden syksyn numerossa on Markku Wileniuksen haastattelu. Steiner / Waldorf Kasvatus -Facebook-sivun päivityksessä lupaillaan vastauksia kysymykseen: ”Minkä ihmisen perustarpeen täyttymistä digi voi edistää?” Vaikka kuulunkin kyseisen lehden päätoimittajistoon, pitää minunkin odotella vastausta syksyyn asti – toimitus on ansaitulla kesälomalla. Haastattelu tehtiin juuri ennen juhannusta.

Digimaailman luulisi olevan kaukana keskikesän juhlasta. Juhannuksena minäkin lupasin puolisolleni avata tietokoneen vasta, kun on aivan välttämätöntä. Tunnustan, otin läppärin mukaan mökille. Se oli virhe, olisi pitänyt ottaa sello ja viulu, olisimme voineet soitella yhdessä. Digiaihe pääsi väkisinkin juhannusaaton sauna- ja grillausperinteiden lomaan keskusteluaiheeksi. Tässä on teille poimintoja keskusteluistamme:

Digitaalisuus on hyödyttänyt ja helpottanut minun ja puolisoni elämää monin tavoin. Se on tuonut 
  • mahdollisuuden työskennellä kotona etänä (toisinaan Helsingissä pitää kyllä käydä näyttäytymässä),
  • asioida sähköisesti viranomaisten kanssa (naimisiin mennessämmekin varasimme vihkipäivän maistraattiin sähköisesti),
  • hoitaa pankkiasiat (eihän pankissa ole enää normipalveluakaan),
  • suunnitella matkoja ja ostaa matkaliput (heinäkuun lopulle on reissu jo varattu).
Kaikki nämä ovat hyvin konkreettisia asioita: palveluja, sovelluksia, yhteydenpitovälineitä jne.

Digitaalisuuden haittoja on yhtä lailla tullut vastaan:
  • Hankalaa on löytää sellainen tiedotuskanava, johon kaikki sitoutuvat (Steinerkasvatus-lehden viimeinenkin Face-vastaanpyristelijä on nyt löytänyt tiensä someen),
  • informaatiotulva on valtava, pitää erottua, lukijoista taistellaan (pitää otsikoida hyvin, huijasin sinutkin lukemaan blogiani antamalla ymmärtää, että muka tietäisin, miten juhannuksen voisi digitalisoida),
  • tietoturva ei ole mitenkään ongelmaton asia (en todellakaan ole varma digitaalisen jalanjälkeni turvallisuudesta).
Digitaaliset ratkaisut ajankäytön "ongelmiin" ovat hyvin konkreettisia: markkinoille tulee sovelluksia ja palveluja, joita voi käyttää silloin, kun itselle sopii – vaikka juhannuksena mökillä. Ongelmat syntyvät kuitenkin oikeasti siitä, miten digitaalisuutta hyödynnetään ja miten sovelluksia ja palveluja käytetään. 

Vihapuhe, tietoturvaongelmat ja sosiaaliseen mediaan kiinniliimautuminen ovat oikeita ongelmia. Konkreettiset laitteet ja sovellukset tuovat abstrakteja (käyttäytymis)ongelmia, joihin lääkkeeksi tarjotaan uusia konkreettisia, vieläkin parempia sovelluksia.  Siksipä mediakasvatustakin tarvitaan: käyttö tuo ongelmia, eivät laitteet ja sovellukset.   

Super mielenkiintoinen Talouselämän viime perjantain artikkeli 26-vuotiaasta Jenny Wolframista tosin osoittaa myös sen, että ongelmat tuovat myös yrityksiä ja työllisyyttä:
”Yhtiöiden sosiaalisen median sivuilla on liikaa ulkopuolisten sinne lisäämiä törkyviestejä, epäasiallisia kommentteja ja vaarallisia väitteitä. BrandBastion myy palvelua, joka hankkiutuu eroon roskasta ja vahtii muutenkin asiakasyrityksen brändiä sosiaalisessa mediassa. Työn tekevät tekoäly sekä nelisenkymmentä työntekijää – ja töitä riittää.”
Voiko juhannuksen digitalisoida? En tiedä? En ole ollut kiinnostunut elämään digijuhannusta. Lisätty todellisuus koivuvihdan tuoksu mukaan lukien tulee kyllä vielä juhannuksen juhlintaan mukaan. Mitä silloin tapahtuu suomalaisten ainutlaatuiselle luontosuhteelle ja hiljaisuuden rakkaudelle? En tiedä. Kehittääkö joku joskus sovelluksen, jolla perustarpeitani, luontosuhdetta ja hiljaisuuden rakkautta, voisi edistää? Vai olisiko siihen olemassa ihan toisenlaiset lääkkeet: enemmän aikaa mökillä ilman läppäriä.







sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Pahin asia, mitä olen tehnyt?


Suomen kaikille 9-luokkalaisille jaettiin tänä keväänä Chimamanda Ngozi Adichien essee Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava). Ainakin ne opettajat jakoivat, jotka halusivat jakaa. Minä jaoin, tietenkin.

8.-9. luokassa on tänä keväänä keskusteltu paljon tasa-arvosta. Yläkoulumme tasa-arvokyselyssä 82,2% (45 oppilaan vastauksesta) vastasi, että koulussa jokainen voi ilmentää omaa sukupuoltaan haluamallaan tavalla, onpa hän tyttö, poika tai muunsukupuolinen. Kuitenkin 77,8% vastaajista (45 vastauksesta) sanoo, että on kuluneen vuoden aikana kokenut, että oppilaan sukupuoli vaikuttaa siihen, miten opettaja kohtelee häntä. Kysymykseen ”Sukupuolten tasa-arvo toteutuu koulussamme seuraavista syistä hyvin/huonosti” tuli 45 avointa vastausta, joista 4:ssä sanotaan, että tyttöjä suositaan ja 2:ssa sanotaan, että poikia suositaan. 

Kyselyn tulosten vuoksi tein uuden kyselyn, jossa pyysin oppilaita kertomaan ajatuksia siitä, millä tavalla opettajat voisivat tukea tasa-arvoa koulussa oppituntitilanteessa, jotta 100% oppilaista voisi kokea koulussaolon sellaiseksi, että voi ilmentää omaa sukupuoltaan haluamallaan tavalla ja että kokemusta jonkin sukupuolen suosimisesta ei olisi. Sain muutamia konkreettisia ehdotuksia, mutta tie tasa-arvoiseen koulukulttuuriin oppituntitilanteessa on vielä matkaa. Kokemus ei muutu hetkessä.

Esittelin Adichien esseen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä 8.-9. luokalle ja kerroin, että 9-luokkalaiset saavat kirjan omaksi ja että olkoon se yksi neljästä 9. luokan lukukirjaohjelmaan kuuluvista kirjoista. Vaikka oppilaat vaatimalla vaativat tasa-arvoa oppitunneilla, kirjan nimi nostatti huutomyrskyn luokassa. Naurettavaa, pitääkö tuonniminen kirja lukea? Pitää. Siinä on vajaa 50 sivua. Ai no sitten. Sehän menee nopeasti.

9-luokkalaiset lukivat kirjan yhtenä iltana. Kyselin heiltä, mitä ajattelivat. Käytin pohjana ISOT-hankkeen oppimateriaalia. Siellä oli seuraavat kysymykset: 
Mitä sukupuoli merkitsee sinulle tyttönä, poikana, ihmisenä Suomessa vuonna 2017?
Milloin on helppoa tai vaikeaa olla sukupuolesi edustaja?
Mitä sukupuoli rajoittaa ja/tai mahdollistaa?
Mitä muuttaisit, jos saisit itse päättää?

Tavallisia asioita oppilaat kertoivat. Helppoa on olla sukupuolensa edustaja omissa harrastuksissa. Jos harrastus on valmiiksi leimautunut yhden sukupuolen (urheilu)lajiksi, ei ole mikään ongelma ilmentää omaa sukupuoltaan siinä. Vaikeaksi sukupuolen edustajana oleminen on silloin, jos harrastaa tyttönä vaikka jääkiekkoa tai jalkapalloa, vaikkakin kokemukset toki vaihtelevat paljon. 

Sukupuoli ei oppilaiden mukaan rajoita kovinkaan paljon tavallista elämää, mitä nyt fyysiset esteet joskus tulevat vastaan. Elämänkatsomustiedon tunnilla samaiset oppilaat olivat sanoneet, että musiikki on asia, joka kuuluu selkeästi sekä tytöille että pojille. Musiikilla ei ole sukupuolisidonnaisuutta. Onpa ihana asia.

Emerson Collegessa on oma huoneensa kukkien lajittelulle. 
Mielenkiintoisinta oli oppilaiden näkemys siitä, että sukupuoli mahdollistaa sukupuolen taakse vetäytymisen, jos niin haluaa. Ihminen voi vetäytyä ja vedota omaan sukupuoleensa erityisesti silloin, kun ei halua tehdä jotain, vaihtaa vaikka autonrenkaita. Samaan aikaan siis, kun luokassa vaaditaan opettajilta oppilaiden tasa-arvoista kohtelua, oppilaat tiedostavat, että voivat vedota sukupuoleensa saadakseen olla tekemättä jotain tai voidakseen tehdä jotain. Yleinen pyyntö on saada pitää liikuntatuntia vain pojille. Tasa-arvon toteutumiseen tarvitaan ihan jokaista yhteisön jäsentä, myös oppilaita.

Ysiluokkalaisten näkemys Adichien esseestä oli selkeä. Oppilaat kertoivat, että esseen esimerkkitilanteet epätasa-arvoisesta käyttäytymisestä saivat miettimään, missä kaikkialla tasa-arvo ei vielä näy. Feminismi-käsite sai myös uudenlaista ymmärrystä. Tehtävää on vielä paljon tasa-arvon edistämiseksi.

Mikä on pahin asia, mitä ihminen voi itselleen tehdä? Eiköhän yksi niistä ole se, että jättää tekemättä haluamansa asian siitä syystä, että ajattelee sukupuolensa estävän sen. Olenko itse tehnyt niin? En muista, yleensä teen sen, mitä haluan tehdä. Oman sukupuoleni taakse olen kyllä vetäytynyt, viimeksi toissapäivänä. Sanoin puolisolleni, että omakotitalon viemäriliitäntäasiat kuuluvat miehelle, minä hoidan puutarhan. Peruin sitten näkemykseni sukupuolisidonnaisuuden osalta - syy oli se, että ei vain mitenkään huvittaisi. 







torstai 16. helmikuuta 2017

Mikä on paras lukemasi kirja? Ja vähän lukemisestakin!



Näin penkkaripäivänä ja abien lukuloman alussa puhuttakoon vähän lukemisesta. 

Aleksis Salusjärvi kirjoittaa kolumnissaan Lukeminen ei ole hauskaa, se on eloonjäämistaito (Yle 31.1.2017) toisella asteella olevien poikien hälyttävän heikosta lukutaidosta. Nuoret osaavat kyllä lukea: tekninen lukutaito opitaan jo alkuopetusvaiheessa. Mutta lukutaito on muutakin kuin kielioppia (tämä näkemys yhdistää Salusjärven tuntemia nuoria miehiä) ja nautintoa (tällä lukemisen tärkeyttä markkinoidaan) – se on eloonjäämistaito. Jos lukemisen ajattelee vain nautinnon näkökulmasta, unohtuu lukutaidon merkitys ihmisenä kehittymiselle. 

Salusjärvi määrittelee lukutaidon ympäristön hallitsemisen taidoksi:

Käytännössä lukutaito tarkoittaa kykyä hallita sitä ympäristöä, jossa toimii. Jääkiekkovalmentajalla sanotaan olevan kyky lukea peliä. Sillä tarkoitetaan, että tarkkailemalla pelitapahtumia valmentaja ymmärtää, millä muutoksilla vastustaja voidaan voittaa. Kaikilla ihmisillä on jonkinlainen kyky lukea jääkiekkoa. Pelin seuraamisen nautinto perustuu taitoon lukea pelitapahtumia.” --
”Mikään jääkiekon ammattiseura ei palkkaisi 10-vuotiasta päävalmentajaa, vaikka hän osaisi pelisäännöt täydellisesti. Lukutaito kehittyy vielä aikuisiälläkin kokonaisia harppauksia, jos sitä työstää. Ihmisen käsitteellinen ajattelu laajenee teinivuosina ylipäätään mammuttimaisesti. Lukutaidon yhteyttä elämänlaatuun ei osata selittää lapsille riittävän selkeästi.” --
”Avainasemassa on kyky omaksua tietoa ja tarkastella sitä monelta kantilta. Informaatioyhteiskunnassa ei voi pärjätä ilman tällaista kykyä. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että ilman kykyä nimetä omassa elämässä eteen tulevia ongelmia, ei niitä voi hallita. Tällainen ihminen jää yksin. Hän eristäytyy toisista kielimuurin taakse, jonka huono lukutaito synnyttää.”

9-luokkalaiset, ikänsä puolesta Salusjärven ryhmään kuuluvat, ymmärtävät lukemisen tärkeyden ja myöntävät Salusjärven kirjoittavan fiksusti. Oppilaat kuitenkin kertoivat minulle, että lukeminen ei ole enää kivaa. Joskus se oli sitä. Nyt se on tylsää. Tylsyyden saa aikaan pakko, mutta ilman pakkoa ei tule luettua. Siksi paras keino pakottaa on seurata oppilaiden lukemista ja kertoa, kuinka monta sivua päivässä pitää lukea, jotta kirja tulee luettua määräpäivään mennessä. Dead line motivoi. Surullista, mutta niin tätä päivää. Ysit toteavat, että ehkäpä pakon kautta nautintokin voisi löytyä. Näinköhän on?

Minä luetutan yläkouluikäisillä oppilailla vähintään 4 kirjaa vuodessa. Aina lomaan mennessä on luettava yksi kirja. Jos haluaa lukudiplomin, pitää lukea 8 kirjaa. Luokalla vain 1-2 lukee niin paljon. On kyllä niitäkin, jotka kysyvät, saavatko lukea englanninkielisiä. Tottakai saavat, mutta äikän tunnille luetaan suomeksi. Pakottaminen on lisääntynyt. Kompromisseja tehdään paljon: Vuosikerta Metsästys-lehteä korvaa yhden kirjan; jos käyt teatterissa omalla ajalla ja kustannuksella, korvaat yhden kirjan. Äänikirja on ok, elokuva harvoin – mutta ok silloin, kun lukivaikeus on liian kova este kokonaiselle kirjalle. Selkokirjat olisi pitänyt ottaa käyttöön jo ajat sitten. Lukukokemus muuntuu käsitteenä helposti muotoon tarinakokemus, kun on kyse seiskaluokan pojista. 

Mutta onneksi on vielä niitä oppilaita, jotka kysyvä: ”Mikä on paras lukemasi kirja?” Jos kysyn saman kysymyksen seiskojen tai kasien pojilta, he miettivät, mitä ylipäätään ovat lukeneet – pakotettuina. Oppilaiden kirjaesseissä, -arvosteluissa, ja -esittelyissä luen vakavissaan kirjoitettua tekstiä siitä, miten lukeminen on niin turhaa touhua.  Viimeisimmässä novellia käsittelevässä tekstissä todetaan suoraan, ja tämä on suora lainaus: ”--sulla on hieno haukka ja sekin kuolee mitä v****a nyt taas ei v***u mitään järkeä sitten löydät Rakkauden sekin kuolee MITÄ V****A ihmeellistä voi huikka aristat talon se sytytettiin tuleen MITÄ V****A joo ei mitään järkeä mom Se on tämän kirjallisuuden sallaisuus kaikki kuolee jopa kirjailija.” 
 
Ja niin edelleen. 

Pelottavaa.

Tänään sain abigaalassa Lukion historian Loppuun Asti Uskovin ja Luottavin - tittelin. Lukiolaisten kanssa uskoni oppimiseen ei ole horjunut koskaan.  Ei koskaan. Minä luotan opiskelijoihini. Olen nähnyt huikeaa edistymistä kasilta ylioppilaaksi. Nyt on pakko myöntää, että pelottaa ja paljon. Mitä jos lukuinto vähenee edelleen? Kenen vietävissä nämä lukemattomat, etenkin pojat, ovat? Mitä heille tapahtuu? Vaikka minä välittäisin heistä, heidän pitäisi itsensäkin välittää itsestään. Osaavatko sitä extreme-maailmassa elävät teinit ajatella?

*************************************

Paras lukemani kirja – pakko myöntää – viihdyttää. Mutta se ei ole ainoa kriteeri, johon taivun, eikä se ole ainoa asia, jolla lukemista markkinoin oppilailleni. Paras lukemani kirja saa minut eläytymään tarinaan, se saa sydämeni sykkimään nopeammin, se saa arjen unohtumaan. Paras lukemani kirja saa minut näkemään itseni aina uudelleen ja uudelleen. Se saa minut ymmärtämään omia elämänvalintojani, omaa kulttuuriani suhteessa muihin. Paras lukemani kirja herättää minut oivaltamaan, miksi olen – filosofit kääntyköön haudassaan.   

Paras lukemani kirja kertoo minusta itsestäni minulle itselleni, vaikka teksti tulisi toiselta puolelta maapalloa. Siksi paras lukemani kirja vaihtelee vuosien edetessä. Neiti Etsivästä on tultu pitkä matka Sinuhe egyptiläiseen ja Mikael Hakimiin; Montgomerysta Atwoodiin; Suomen itsenäisyyden alkuvuosista Kosovon tapahtumiin ja länsinaapurimme ihmisten elämänkohtaloihin; luonnon monimuotoisuuden kuvailusta Sierravuorilla 60-luvun Nigeriaan Afrikassa. Miten näistä nyt voisi valita Parasta Lukemaani Kirjaa? Ei mitenkään. Parasta on, että kirjoja on.