On se niin hienoa, kun saa nähdä, miten vuosien työ saa
arvoisensa päätöksen! Tänään kasvatustieteen maisterista, Snellman-korkeakoulun
rehtorista, Markku Niinivirrasta, tuli kasvatustieteen tohtori. Vastaväittäjä
Jarmo Toiskallio esitti mainioita kysymyksiä, joihin Niinivirta alkulektiossaan
osittain vastasikin. Kustos, Veli-Matti Värri, huvittui yhtä lailla yleisön
kanssa, kun Toiskallio luonnehti Niinivirran ajattelua ateenalais-jollaslaiseksi.
Vieressä istuja pyyhki silmäkulmaansa, sen verran ylpeitä olemme kollegastamme.
Monet kysymykset jäivät avoimeksi, kuten kuuluukin, mutta monet
käsitteet saivat selvennystä, ja ymmärrys opettajuuteen kasvamisen poluista kasvoi.
Väitöstutkimusta tehneenä tiedän, minkälaista rallirataa
tutkija kulkee. Kuvitelma siitä, että olisi olemassa jokin aloituspiste ja
selkeä päätepiste tiettynä aikana kariutuu moneen otteeseen. Ensinnäkin
tutkimuksenteko junnaa toisinaan puhtaasti rahan vuoksi, toiseksi se junnaa sen
vuoksi, että ajatukset junnaavat. Kolmanneksi, koska vajaa
nelikymppisellä ei ole reilun kaksikymppisen energiaa, väitöskirjaan ei tartuta
illalla töiden jälkeen tuosta noin vain. Asiaan orientoitumiseen menee
vähintään kaksi päivää. Viikonloppukaan ei riitä. Onneksi opettajan ”lomat”
ovat kirjoittamista varten.
 |
| Lataa väitöskirja itsellesi täältä |
Jos voisin valita, olisin täysipäiväinen tutkija,
kirjoittaja ja sisällöntuottaja. Sen verran hienoa on ajatella ja kirjoittaa.
Niinivirran väitös on paitsi kunnianosoitus Snellman-korkeakoulun
perustajan, Reijo Wileniuksen, työlle, niin se on myös kunnianosoitus
Snellman-korkeakoululle. Tuntuu, että Niinivirran tutkimus on sekä korkeakoulun
henkisen historian yhteenveto että tulevaisuuden suunta. Väitöskirja on sekä
ajankohtainen että ajaton. Fronesis-käsite on elänyt filosofian sanastossa jo
antiikin ajoista lähtien. Edelleen löytyy sanottavaa.
Aika moneen kertaan olen aloittanut Niinivirran kanssa
keskustelun Snellman-korkeakoulussa sanomalla: ”Saako kysyä?” Joskus vastaus on
ollut sama kuin itsellänikin vastaavaan kysymykseen: ”Parempi, kun et kysy.” Sitten
on kuitenkin päivitetty tilanne. Usein myös päivitelty.
Väitöskirjaprosessi on tutkijalle äärimmäisen
henkilökohtainen asia, vaikka tuotos on täysin julkinen. Omia ajatuksiaan voi
epäillä siihen asti, kunnes joku toinen sanoo, miten hienoja ne ovat. Niinivirralla
on ollut hyvät ohjaajat ja tukijat.
Väitöskirjan hyväksytyksi tuleminen on tunnustuksen saamista
omasta ajattelusta. Kaikki kaipaavat tunnustusta. Sen avulla jaksaa mennä
eteenpäin, vaikka vetäisikin radalla välillä reunavalleja hipoen.
Väitöstilaisuus
on onnellinen päätös, ja tunnustan, että jännitin ihan hirvittävästi.
Alkulektion jälkeen tiesin, että nyt on kyse niin hienosta työstä, että reunavallit saavat rauhassa pysyä paikoillaan. Tilaisuuden päätyttyä jätin kysymättä, mitä tämän jälkeen. Silloin, kun itse olen saanut hyvän
kirjan luettua, fiilistelen tunnelmassa jonkin aikaa, sitten tartun uuteen.
Tutkija saakoon nyt lepohetkensä. Jään odottamaan karonkkaa, se on luvassa joskus
myöhemmin. Hienoa työtä, Markku!
