Näin penkkaripäivänä ja abien lukuloman alussa puhuttakoon vähän lukemisesta.
Aleksis Salusjärvi kirjoittaa kolumnissaan Lukeminen ei ole hauskaa, se on eloonjäämistaito (Yle 31.1.2017)
toisella asteella olevien poikien hälyttävän heikosta lukutaidosta. Nuoret
osaavat kyllä lukea: tekninen lukutaito opitaan jo alkuopetusvaiheessa. Mutta
lukutaito on muutakin kuin kielioppia (tämä näkemys yhdistää Salusjärven
tuntemia nuoria miehiä) ja nautintoa (tällä lukemisen tärkeyttä markkinoidaan)
– se on eloonjäämistaito. Jos lukemisen ajattelee vain nautinnon näkökulmasta,
unohtuu lukutaidon merkitys ihmisenä kehittymiselle.
Salusjärvi määrittelee
lukutaidon ympäristön hallitsemisen taidoksi:
”Käytännössä lukutaito tarkoittaa kykyä hallita sitä ympäristöä, jossa toimii. Jääkiekkovalmentajalla sanotaan olevan kyky lukea peliä. Sillä tarkoitetaan, että tarkkailemalla pelitapahtumia valmentaja ymmärtää, millä muutoksilla vastustaja voidaan voittaa. Kaikilla ihmisillä on jonkinlainen kyky lukea jääkiekkoa. Pelin seuraamisen nautinto perustuu taitoon lukea pelitapahtumia.” --
”Mikään jääkiekon ammattiseura ei palkkaisi 10-vuotiasta päävalmentajaa, vaikka hän osaisi pelisäännöt täydellisesti. Lukutaito kehittyy vielä aikuisiälläkin kokonaisia harppauksia, jos sitä työstää. Ihmisen käsitteellinen ajattelu laajenee teinivuosina ylipäätään mammuttimaisesti. Lukutaidon yhteyttä elämänlaatuun ei osata selittää lapsille riittävän selkeästi.” --
”Avainasemassa on kyky omaksua tietoa ja tarkastella sitä monelta kantilta. Informaatioyhteiskunnassa ei voi pärjätä ilman tällaista kykyä. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että ilman kykyä nimetä omassa elämässä eteen tulevia ongelmia, ei niitä voi hallita. Tällainen ihminen jää yksin. Hän eristäytyy toisista kielimuurin taakse, jonka huono lukutaito synnyttää.”
9-luokkalaiset, ikänsä puolesta Salusjärven ryhmään
kuuluvat, ymmärtävät lukemisen tärkeyden ja myöntävät Salusjärven kirjoittavan
fiksusti. Oppilaat kuitenkin kertoivat minulle, että lukeminen ei ole enää
kivaa. Joskus se oli sitä. Nyt se on tylsää. Tylsyyden saa aikaan pakko,
mutta ilman pakkoa ei tule luettua. Siksi paras keino pakottaa on seurata
oppilaiden lukemista ja kertoa, kuinka monta sivua päivässä pitää lukea, jotta
kirja tulee luettua määräpäivään mennessä. Dead line motivoi. Surullista, mutta
niin tätä päivää. Ysit toteavat, että ehkäpä pakon kautta nautintokin voisi
löytyä. Näinköhän on?
Minä luetutan yläkouluikäisillä oppilailla vähintään 4
kirjaa vuodessa. Aina lomaan mennessä on luettava yksi kirja. Jos haluaa
lukudiplomin, pitää lukea 8 kirjaa. Luokalla vain 1-2 lukee niin paljon. On
kyllä niitäkin, jotka kysyvät, saavatko lukea englanninkielisiä. Tottakai
saavat, mutta äikän tunnille luetaan suomeksi. Pakottaminen on lisääntynyt.
Kompromisseja tehdään paljon: Vuosikerta Metsästys-lehteä korvaa yhden kirjan;
jos käyt teatterissa omalla ajalla ja kustannuksella, korvaat yhden kirjan.
Äänikirja on ok, elokuva harvoin – mutta ok silloin, kun lukivaikeus on liian
kova este kokonaiselle kirjalle. Selkokirjat olisi pitänyt ottaa käyttöön jo
ajat sitten. Lukukokemus muuntuu käsitteenä helposti muotoon tarinakokemus, kun
on kyse seiskaluokan pojista.
Mutta onneksi on vielä niitä oppilaita, jotka kysyvä: ”Mikä
on paras lukemasi kirja?” Jos kysyn saman kysymyksen seiskojen tai kasien
pojilta, he miettivät, mitä ylipäätään ovat lukeneet – pakotettuina.
Oppilaiden kirjaesseissä, -arvosteluissa, ja -esittelyissä luen vakavissaan kirjoitettua
tekstiä siitä, miten lukeminen on niin turhaa touhua. Viimeisimmässä novellia käsittelevässä tekstissä
todetaan suoraan, ja tämä on suora lainaus: ”--sulla on hieno haukka ja sekin kuolee mitä v****a nyt taas
ei v***u mitään järkeä sitten löydät Rakkauden sekin kuolee MITÄ V****A
ihmeellistä voi huikka aristat talon se sytytettiin tuleen MITÄ V****A joo ei
mitään järkeä mom Se on tämän kirjallisuuden sallaisuus kaikki kuolee jopa
kirjailija.”
Ja niin edelleen.
Pelottavaa.
Tänään sain abigaalassa Lukion historian Loppuun Asti Uskovin ja Luottavin - tittelin.
Lukiolaisten kanssa uskoni oppimiseen ei ole horjunut koskaan. Ei koskaan. Minä luotan opiskelijoihini. Olen
nähnyt huikeaa edistymistä kasilta ylioppilaaksi. Nyt on pakko myöntää, että
pelottaa ja paljon. Mitä jos lukuinto vähenee edelleen? Kenen vietävissä nämä
lukemattomat, etenkin pojat, ovat? Mitä heille tapahtuu? Vaikka minä
välittäisin heistä, heidän pitäisi itsensäkin välittää itsestään. Osaavatko
sitä extreme-maailmassa elävät teinit ajatella?
*************************************
Paras lukemani kirja – pakko myöntää – viihdyttää. Mutta se
ei ole ainoa kriteeri, johon taivun, eikä se ole ainoa asia, jolla lukemista
markkinoin oppilailleni. Paras lukemani kirja saa minut eläytymään tarinaan, se
saa sydämeni sykkimään nopeammin, se saa arjen unohtumaan. Paras lukemani kirja
saa minut näkemään itseni aina uudelleen ja uudelleen. Se saa minut ymmärtämään
omia elämänvalintojani, omaa kulttuuriani suhteessa muihin. Paras lukemani
kirja herättää minut oivaltamaan, miksi olen – filosofit kääntyköön haudassaan.
Paras lukemani kirja kertoo minusta
itsestäni minulle itselleni, vaikka teksti tulisi toiselta puolelta maapalloa.
Siksi paras lukemani kirja vaihtelee vuosien edetessä. Neiti Etsivästä on tultu
pitkä matka Sinuhe egyptiläiseen ja Mikael Hakimiin; Montgomerysta Atwoodiin; Suomen
itsenäisyyden alkuvuosista Kosovon tapahtumiin ja länsinaapurimme ihmisten
elämänkohtaloihin; luonnon monimuotoisuuden kuvailusta Sierravuorilla 60-luvun
Nigeriaan Afrikassa. Miten näistä nyt voisi valita Parasta Lukemaani Kirjaa? Ei
mitenkään. Parasta on, että kirjoja on.
